Kroatian kiertue 27.11.-4.12.2003

Artikkeli on ilmestynyt www.musicmission.net -sivuilla alkuvuodesta 2004. Music & Mission 01/04 -lehdessä oli artikkelista tiivistelmä. Alla siis netissä ilmestynyt artikkeli kokonaisuudessaan.

PEKKA LAUKKARISEN KROATIAN KIERTUE, matkapäiväkirja

Marras-joulukuun vaihteessa gospelmuusikko Pekka Laukkarinen lähti kitaroineen kohti sodasta toipumisen kanssa kamppailevaa Kroatiaa – maata, jossa jo Tiitus lähes parituhatta vuotta sitten julisti evankeliumia (2. Tim. 4:10) – laulukielinään englanti ja kroatia.

Kroatia, osa entistä Jugoslaviaa
Kroatia, osana entistä Jugoslaviaa, on yksi niistä nyky-Euroopan maista, jotka ovat olleet sodan kourissa viime vuosituhannen lopulla. Kroatia itsenäistyi, Jugoslavian hajottua ja kommunismin kukistuttua, vuon-na 1991. YK ja EU tunnustivat Kroatian itsenäisyyden vuonna 1992. Kroaattien ja serbien välinen sota loppui vuonna 1995, jolloin maan hallitus valloitti serbikapinallisten hallussa olleet alueet. Kahdeksan vuotta on sodasta toipumiseen lyhyt aika ja niin fyysisten kuin henkistenkin haavojen arpeutuminen on vasta alussa.

Pekka Laukkarinen sai menneenä alkusyksynä radiolähetysjärjestö Sanansaattajat ry:ltä kutsun lähteä kon-sertoimaan Kroatiaan. Sanansaattajat ry on tehnyt lähetystyötä nykyisessä Kroatiassa jo 1970-luvulta läh-tien ja kiertueen tarkoituksena oli musiikin ja Jumalan sanan avulla tavoittaa ja kohdata paikallista väestöä. Syksy meni konserttikiertuetta valmistellessa ja marraskuun lopussa oltiin valmiita (tai ainakin niin valmiita kuin vain pystyi) lähtöön. Matkaan lähti Pekan lisäksi Kalle Knuuttila.

TORSTAI 27.11.03
Lähtö

Edellinen yö yövyttiin Kauniaisissa, Suomen Raamattuopistolla, ja tuskaisen (liian aikaisen) aamuherätyksen jälkeen lento lähti kohti Kroatiaa kello 9:45. Samalla lennolla kanssamme tuli Sanansaattajien yksi Kroatian läheteistä, Raili Tapio. Parin tunnin välipysäkki ja koneenvaihto Budapestissa ja siitä pikainen, noin tunnin jatkolento Kroatian pääkaupunkiin Zagrebiin. Matka meni rattoisasti, vaikkakin pääosin jännittävässä hengessä ja korvat lukossa.

Zagrebista matkustimme Kutinaan. Kutina on pieni kaupunki Pohjois-Kroatiassa, noin 80 kilometrin päässä Zagrebista. Majapaikkanamme on suurimman osan matkasta Kutinan evankelisen kirkon vierasmaja. Erittäin mukava ja hieno pieni kaksio, jonka remontoinnista on päävastuun kantaneet suomalaiset vapaa-ehtoiset. Kirkon yhteydessä asuu myös oppaamme ja Sanansaattajien lähetti Seija Uimonen sekä tulomatkan kanssamme tehnyt Raili Tapio. Seija toimii kyseisen kirkon pappina, sekä lisäksi Kroatian evankelisen kirkon Legradin senioraatin johtajana, mikä tarkoittaa erityistä vastuuta useasta seurakunnasta. Raili toimii mm. Kutinan kirkon nuorisotyöntekijänä, sekä tekee ympäri Kroatian kuuluvia hengellisiä radio-ohjelmia.

Illalla viimeistelimme Seija Uimosen kanssa kroatian kielisien laulujen ääntämistä ja tutustuimme Kutinan kaupunkiin, joka ympäristökylineen käsittää noin 40.000 asukasta.

PERJANTAI 28.11.03
Ensimmäinen konserttipäivä (Kutina ja Veliki Zdenc)

Aamulla kävimme Railin kanssa paikallisella poliisilaitoksella hakemassa meille oleskeluluvat. Ei muuta kuin passit mukaan ja menoksi. Lupien saanti oli pelkkä muodollisuus, mutta konttoritädeillä oli suuria hankaluuksia meidän nimien kirjoittamisessa. Miksiköhän?

Tämän jälkeen oli vuorossa Pekan treenit. Pekan keikkasetti käsitti osittain kroatiankielisiä, osittain englanninkielisiä lauluja sekä näytemielessä pari biisiä suomeksi. Osa kappaleista oli Pekan omia, joita oli käännetty kroatiaksi ja englanniksi. Kroatiankielisistä käännöksistä vastasi Seija Uimonen, englanninkielisistä Miika Auvinen. Vaikkakin Pekka oli jo koti-Suomessa harjoitellut kroatiaksi laulamista, niin yksityisopetusta hän ei ollut saanut. ääntäminen kaikkine konsonantteineen ja suhu-äänteineen tuntui melko vaikealta ja treenaamista siis riitti. Onneksi paikallisten opastuksella kieli alkoi lopulta kääntymään oikeaan suuntaan.

Iltapäivällä lähdettiin matkaan. Kohteena oli pieni maaseutukirkko Veliki Zdencissä, muutaman kymmenen kilometrin päässä Kutinasta. Kroatia on katolinen maa ja luterilaisten (heidän kielellään evankelisten) osuus on vain muutama prosentti väestöstä. Niinpä ihmislukumäärän lisäksi myös evankeliset kirkot ovat paljon katolisten kirkkoja pienempiä. Paikalle odotettiin saapuvaksi noin 15 henkeä, mutta ihmisiä kokoontuikin yhteensä 27. Odotukset siis lähes tuplaantuivat ja kirkko oli lähes täysi. Uimosen Seija juonsi ja tulkkasi ja Pekka lauloi ja laulatti yleisöä.

Pekan sanojen mukaan se oli yksi jännittävimmistä keikoista mitä hän on ikinä tehnyt. Oli pelottavaa olla vierasmaalaisena ihmisten edessä ja laulaa heidän omalla kielellään. Hyvin se kuitenkin meni ja ihmiset olivat otettuja siitä, että heidän pieneen kirkkoonsa tuli ulkomaalainen vieras. Matka takaisin kohti kutinaa alkoi. Noin tunti ajoa ja perillä oltiin. Maisemista ei paljon voi kertoa koska sumua ja kosteutta oli hurjasti.

LAUANTAI 29.11.03
Nuorten päivä Slatinassa

Aamulla piti herätyksen olla klo 7.00, mutta heräsimme siihen kun Seija tuli herättämään meidät klo 8.00. Noloa, vaikkakin niin tapaistamme. Hirvittävällä kiireellä tavarat kasaan ja matka Kutinasta kohti Slatinaa alkoi noin klo 8.30.

Maisemat olivat paikoitellen todella karuja. Sodan tuhoja ei etenkään pienemmissä kylissä ole vielä ehditty korjaamaan. Maisemaan kuului olennaisena osana joko kokonaan tuhoutuneet tai sitten osittain pommien vaurioittamat talot. Hyvin oli käynyt jos talo oli saanut vain luodinreikiä osakseen. Toki uusiakin rakennuksia oli jo rakennettu, mutta ihmeellisellä tavalla niitä ei silmä meinannut rekisteröidä. Erityisesti mieltä hiljensivät yksittäiset hautakivet, joita oli pitkin tienvarsia.

Slatinassa olimme parin tunnin ajon jälkeen. Kyseessä oli Kroatian evankelisen kirkon nuorten päivä, ja paikkana Slatinan evankelinen kirkko. Ohjelman piti alkaa klo 11.00 mutta kroatialaiseen tyyliin, ohjelma saatiin käyntiin parikymmentä minuuttia myöhässä. Nuoria oli kokoontunut paikalle ympäri Kroatiaa. Lisäksi mukana oli pieni nuorisoryhmä Saksasta, sekä yksittäisiä ihmisiä Norjasta, Yhdysvalloista ja tietenkin Suomesta. Saksalaiset toivat tullessaan pakettiautollisen avustuksia, mm. vaatteita sekä leluja. Nuortenpäivän ohjelma alkoikin avustuslaatikoiden ja -pussien kantamisella autosta sisälle.

Ohjelmassa oli mm. yhteislaulua ja nuorten todistuspuheita, joista jälkimmäiset olivat erityisen koskettavia. Paljon järisyttäviä kokemuksia, läheisten menetyksiä ja köyhyyttä, mutta kuitenkin heistä huokui epäinhimillinen rauha ja ilo -luottamus rakastavaan Jumalaan.

Välillä laulettiin paikallisen housebändin tahdissa jossa Pekka myöskin soitti. Oman keikkansa Pekka kruunasi soittamalla kappaleensa Sydän Särkynyt kroatiaksi eli Razbijeno srce, joka tuntui koskettavan yleisöä kovasti. Myöhemmin yleisön pyynnöstä Pekka esitti laulun vielö uudestaan, jolloin yleisökin jo osasi laulaa mukana. Hyvin sujui Pekalta kroatian kieli ja ihmiset olivat varsin otettuja siihen kun suomi-poika oli opetellut paikallisen kielen.

Illalla lähdimme kohti Ilokia. Ilok on aivan Kroatian itäpäässä, Serbian rajalla, oleva kaunis kaupunki. Ajomatka Slatinasta Ilokiin kesti muutaman tunnin. Autossamme oli mukana Pekan, Kallen ja Seijan lisäksi ilokilainen 23-vuotias nainen, Svjetlana Vojnic, sekä kaksi norjalaista nuorta naista, jotka toimivat Ilokissa lähetystyäharjoittelussa. Kun lisäksi kyytiin heitettiin kaikkien matkatavarat kitaroineen päivineen, oli käytössämme ollut pieni Golf ratketa liitoksistaan.

Yömyöhällä saavuimme Ilokiin ja menimme suoraan Ilokin kirkolle. Kyseessä oli siis Ilok-niminen kaupunki, joka on aivan Serbian rajalla. Kirkko sitä vastoin oli slovakialainen kirkko, koska kaupungissa on pieni vähemmistö slovakialaisia. Matkassamme tullut Svjetlana vihittäisiin seuraavana aamuna kyseisessä kirkossa papiksi. Slovakian piispa oli paikalla tulevaa seremoniaa varten. Siinä me hänet kättelimme ja jutustelimme kuin vanhat kaverit.

Ja sitten nukkumaan! Svjetlana oli järjestänyt meille pojille majapaikan oman talonsa naapurista. Kyseessä oli yksinäinen, vanha kroaattirouva. Oli suomipojalle melko kokemus yöpyä köyhän, vanhan rouvan talossa – etenkin kun kyseinen rouva ei puhunut muuta kieltä kuin kroatiaa. Hän itse nukkui olohuoneen sohvalla ja me saimme makuuhuoneen – vähän nolotti. Itse talo oli kaunis pieni omakotitalo, mutta jo parhaat päivänsä nähnyt.

SUNNUNTAI 30.11.03
Ilok

Heräsimme kylmästä asunnosta, jossa tosin hiiri oli koko yön pitänyt vikinällään meitä lämpimänä. Tänään olisi tärkeä päivä, olihan kirkossa Svjetlanan papiksi vihkiminen. Kyseessä oli ensimmäinen kyseisen kirkon pappisvihkiminen sitten vuoden 1941.

Vihkimisseremonia jumalanpalveluksineen kesti 2,5 tuntia. Melkoisen raskas kokemus kun ei sanaakaan ymmärtänyt. Ehtoollisella tuli kotoinen olo, kun viiniä jakanut Seija jakoi viinin meille omalla suomenkielellämme. Tämän jälkeen menimme Svjetlanan vanhempien järjestämälle juhlalounaalle. Paikkana oli vanha linna ison mäen päällä. Maisemat olivat todella hienot! Mäen alla lipui Tonava ja joen toisella puolella oli Serbia. Mäen päällä kohoava linna oli kaunis ja vaikuttava näky. Kyseinen linna oli pommituksissa saanut melko pahoja osumia ja oli osittain tuhoutunut ja sen vuoksi aika karu. Tuntui pahalta huomata, miten ihmisten itsekkyys ja viha voi hajottaa Luojan meille luomaa kauneutta. Kaikki se, minkä Jumala on tarkoittanut meille rakkaudeksi ja kauneudeksi, voidaan tuhota tuosta vain.

Pekka esiintyi kirkossa illan adventtijuhlassa. Ohjelma koostui pääosin paikallisten lasten ja nuorten musiikkiesityksistä. Pekan muutaman laulun setti upposi noin 150 hengen yleisöön todella hyvin. Viimeinen kappale oli jälleen Särkynyt Sydän kroatiaksi. Vaikuttavinta oli nähdä kuinka erityisesti vanhemmat ihmiset olivat kovin liikuttuneita tästä kappaleesta. Osalta heiltä oli sodassa viety kaikki, mitä he omistivat – läheiset, omaisuus, jopa ihmisarvo. Ainoa jäljelle jäänyt oli särkynyt sydän. Särkyneet sydämet tukivat viimeiseen ja ainoaan, jota ei voi viedä pois tai tuhota – Kristuksen ristiin ja hänen valtavaan rakkauteensa. Keikan jälkeen suuri osa ihmisistä jäi juttelemaan Pekan kanssa ja kesti myöhää, ennen kuin pystyimme lähtemään kohti seuraavaa kaupunkia.

Illalla lähdimme ajamaan kohti Slavonski Brodia. Matka taittui melko hiljaisissa tunnelmissa. Mielessä pyöri vain, mitä kaikkea nämä ihmiset olivatkaan kokeneet ja kuinka paljon he olivatkaan kärsineet. Kuitenkin heistä loisti sellainen rakkaus ja vieraanvaraisuus, johon ei Suomessa törmää. Ilokin keikka oli muutenkin kaikin puolin onnistunut. Paikalla oli ollut kuuntelijoita myäs Serbiasta ja konsertin jälkeen Pekka sai kutsut esiintymään myös Serbian kolmeen eri seurakuntaan. Näin tämä työ laajenee. Tällä reissulla ei ehditä käymään Serbian puolella, joten Serbian reissu jääköön odottamaan tulevaa.

Matkalla ohitimme surullisenkuuluisan Vukovarin kaupungin. Tätä melko suurta kaupunkia oli sodassa piiritetty kymmeniä vuorokausia ja koko kaupunki tuhoutui täysin. Kaupungin laitamilla oli suuria joukkohautoja. Vukovarin kohtaloa ei voi muilla sanoilla kuvata, kuin teurastus. Paikallisten mukaan ydin-pommia lukuun ottamatta kaikkia muita kansainvälisesti kiellettyjä aseita käytettiin ja epäinhimillisten raakuuksien uhreina olivat juuri siviilit. Kahdeksassa vuodessa oli paljon uutta saatu rakennettua, mutta suuri osa taloista oli edelleen raunioina.

On aivan eri asia nähdä pommitettuja taloja televisiosta, kuin nähdä omin silmin. Mitä tuossakin talossa asuneille oli tapahtunut? Missä he ovat nyt – lapset, aikuiset, isovanhemmat? Ovatko he joukkohaudoissa vai ehtivätkö he karkuun? Kaupungin suurta vesitornia oli pommitettu todella pahasti, mutta se oli silti jäänyt pystyyn. Siitä oli nyttemmin tehty muistomerkki. Pimeässä yössä valonheittimillä valaistut vesitornin jäänteet olivat todella vaikuttava näky.

Kahden tunnin ajomatkan jälkeen olimme perillä Slavonski Brodissa. Pekka ajoi koko matkan, mutta siitä huolimatta matka sujui hyvin. Kroatian liikennekulttuuri eroaa suomalaisesta lähinnä siten, että nopeusrajoituksia ei noudateta senkään vertaa kuin Suomessa.

Majapaikkamme Slavonski Brodissa oli erään vanhahkon rouvan luona. Paikka oli sama missä Kalle oli aikoinaan asunut kolme kuukautta opiskelujensa ulkomaanharjoittelujaksossa. Vastaanotto oli ystävällinen ja iltateetkin kannettiin vastusteluista huolimatta suoraan makuuhuoneeseen.

MAANANTAI 1.12.03
Slavonski Brod

Aamulla saimme nukkua pitkään – herätys oli vasta klo 9.30! Majoitus oli ollut loistava. Aivan kotimaista tasoa, ikkunoista ei vetänyt ja lämpöäkin riitti.

Ajoimme auton kirkolle ja lähdimme kävelemään ympäri kaupunkia. Slavonski Brod sijaitsee aivan Bosnian rajalla. Sodan jäljet näkyivät täälläkin hyvin – rakennuksien seinät olivat täynnä luodinreikiä ja paikallinen uimaranta oli suljettu miinavaaran vuoksi.

Slavonski Brodissa vain noin 200-metrinen, joen ylittävä silta, erottaa Kroatian ja Bosnian. Päätimme käydä myäs Bosnian puolella. Silta yli ja olimme Bosnia Hertsegovinassa!

Maisemat Bosniassa olivat ahdistavat! Käyhyys ja kurjuus oli silmiinpistävää. Bosnia ei ole noussut sodasta läheskään yhtä hyvin kun naapurinsa Kroatia. Olomme tuntui todella turvattomalta. Vaikka ajatuk-senamme oli ollut viettää Bosniassa aikaa muutama tunti, joimme vain paikallisessa kahvilassa kolat, ja päätimme palata Kroatian puolelle.

Tullimiehet eivät vaivautuneet edes katsomaan passejamme, vaan pääsimme molempiin suuntiin läpi helposti. Tosin Pekan pyytäessä Bosnia-leimaa passiinsa, tullimies antoi vain hyytävän katseen.

Illan tilaisuuteen kokoontui noin 50 henkeä, mikä oli taas noin tuplat odotettua enemmän. Keikka meni hienosti. Erityisen mukavaa oli, että yleisö ei täälläkään koostunut pelkästään vain yhdestä ikäryhmästä, vaan ikähaitari oli vauvasta vaariin. Se rikkaus usein puuttuu Suomesta. Yhteislaulut kroatiaksi tosin tuottivat ongelmia: paikalliset eivät meinanneet pysyä Pekan mukana vaan rytmitys oli heillä jokseenkin pielessä. No, hymyllä ja pienellä pilkkeellä silmäkulmassa selvitään mistä vaan!

Illan päätteeksi lähdimme ajamaan takaisin kohti Kutinaa. Parin tunnin ajomatkan jälkeen väsyneet mutta onnelliset matkamiehet pääsivät “kotiin” nukkumaan, sinne suomalaisten remontoimaan Kutinan kirkon vierasmajaan.

TIISTAI 2.12.03
Kutina

Koska päivän keikka oli vasta illalla, saimme päiväksi käyttöömme seurakunnan auton ja sillä suuntasimme kohti maaseutua. Matkassa olivat vain Pekka, Kalle sekä Diak-harjoittelija Sini Huupponen. Sini opiskelee Diakonia-ammattikorkeakoulussa, Kauniaisissa, kirkon nuorisotyötä ja oli ollut Kutinassa jo lähes kolme kuukautta harjoittelussa. Matkamme tarkoituksena oli lähteä katsomaan, miltä näyttää sodassa todella tuhoutunet alueet nykyään.

Maisemat oli järkyttäviä. Sanoin ei voi kuvailla mitä tunteita saa aikaan se, kun näkee taloja, joista ei ole juuri mitään jäljellä. Väistämättä mieleen nousi taas mahdolliset tarinat, joita tuhoutuneet talot pitävät sisällään – talojen asukkaat, miten heidän on käynyt? Ovatko he jääneet sortuvien rakenteiden alle vai ovatko ehtineet paeta? Retki pisti meidät todella mietteliäiksi.

Vietimme pitkän aikaa erään pienen kirkon raunioilla. Kirkko oli lähellä pientä kylää, ja se oli selvästikin ollut kylään elämän ylväs keskipiste ja kyläläisille rakas paikka. Nyt kirkosta puuttui puolet. Puolet rakennuksesta oli pommin alla romahtanut ja nyt tuhoutunut kirkko kertoi karua tarinaa kylän historiasta ja tilasta. Meitä oli neuvottu, että sellaisille paikoille ei kannata mennä, jossa selvästikäään ei ole kukaan pitkään aikaan käynyt. Kroatiassa sodan aikana maahan kaivetut miinat ovat edelleen suuri uhka. Tällä miinanraivaustahdilla kestää kuulemma vuosikymmeniä saada koko Kroatia raivatuksi. Kirkko oli kuitenkin niin vaikuttava ja surullinen näky, että kiersimme sen pihaalueella ja kurkistimme sisäänkin. Säpäleiksi menneet kirkon penkit ja saarnastuoli olivat edelleen paikallaan muistuttamassa entisestä elämästä. (Kyseisestä kirkosta on kuva Music & Mission 01/04 -lehdessä)

On rauhoittavaa tämän kaiken surun keskellä tietää, että vaikka meiltä vietäisiin kaikki kirkot ja poltettaisiin kaikki ristinmerkit, niin Jumala on ja pysyy. Hänen suuruuttaan ja kunniaansa ei mikään tuho pysty himmentämään. Ja tämä kaiken kunnian ja suuruuden Herra sanoo tänään pienille ihmisille: “Minä annan sinulle aarteet pimeistä piiloistaan ja kalleudet kätköistään, jotta oppisit tietämään, että se, joka sinua nimeltä kutsuu, olen minä, Herra, Israelin Jumala.” (Jes. 45:3)

Olimme saaneet reissullemme mukaan vain pienen käsin piirretyn kartan, mutta vain pienen harhailun jälkeen lopulta pääsimme takaisin Kutinaan, ja esiintyminen siellä alkoi klo 18.00.

Viimeinenkin konsertti meni hienosti. Yleisöä oli taas odotettua enemmän he olivat onnellisia ja liikuttu-neita. Erityisen hienoa oli se, että kirkkoon oli tullut myös ihmisiä, joita siellä ei ollut ennen käynyt. Kaupungille levitetyt julisteet olivat tehneet tehtävänsä. Illalla hyvästelimme Seijan, koska hän oli lähdössä seuraavana aamuna Luterilaisen Maailmanliiton kokoukseen Geneveen.

KESKIVIIKKO 3.12.03
Kutina

Viimeinen kokonainen päivämme Kroatiassa oli pyhitetty levolle. Kiertelimme Kutinan kaupungilla, jossa oli suuret markkinat. Pekka myös opetti hivenen kitaransoittoa Kutinan seurakunnan nuorille, sekä äänentoistolaitteiden käyttöä Railille. Illalla oli paikallisen ostoskeskuksen avajaiset jossa oli esiintymässä joku kroatialainen supertähti. Sitä siis riensimme katsomaan. Ääntä ja valoa piisasi ihan suomalaisenkin mittakaavan mukaan riittävästi. Myös ihmisiä oli paikalla paljon. Musiikkityyli oli kuitenkin sellaista paikallista, jota meidän korvat eivät oikein ymmärtäneet. Rokkia sähkökitaralla ja mandoliinilla ja “Eikka Grön”-laulua.

TORSTAI 4.12.03
Zagreb ja kotiin

Aamusella Pekka vielä nauhoitti kroatiankielisen Särkynyt sydän -kappaleen kirkon studiossa nauhalle. Seija ja Raili halusivat Pekan laulavan laulun nauhalle, jotta voivat käyttää sitä radio-ohjelmissaan. Äänityksen aikana katkesi kaksi kertaa sähköt ja kerran kirkon vahtikoira Kofi pilasi nauhoituksen haukunnallaan. Mutta loppujen lopuksi laulu saatiin kuin saatiinkin nauhalle.

Iltapäivällä lähti kone Zagrebista kotia kohti. Koneen vaihto Budapestissa ja iltakymmenen jälkeen laskeuduimme turvallisesti Helsinki-Vantaan lentokentälle.

Matka oli enemmän kuin hieno kokemus. Ihmiset olivat todella ystävällisiä ja sydämellisiä. Vaikka moni heistä elää köyhyydessä, niin meidän vieraiden hyvinvoinnista ei tingitty.

Erityiskiitos Seija Uimoselle sekä Raili Tapiolle ylläpidosta sekä Sanansaattajat ry:lle, sekä matkaamme taloudellisesti tukeneille seurakunnille. Kiitos myös saamastamme rukoustuesta.

Kalle Knuuttila & Pekka Laukkarinen